13.2.2014

Arpeutuneet muistot. (Haaste!)

Lueskelin yhtä ehdotonta suosikkiblogiani, Project Maman iskevää, sopivasti napakkaa ja aina hymyn huulille saavaa blogia. (Tässä samalla siis terkut sinne Katjalle jos päädyt näille sivuille!)
Kyseisessä blogissa oli arpi-haaste: tee postaus arvestasi ja kerro siihen liittyvä tarina.
Tiesin heti mistä arvistani tuon jutun tekisin. Nämä ovatkin suurimmat ja näkyvimmät arpeni ja nekin ovat vielä hyvin vaatimattomat verrattuna monen muun todellisiin taistelija-arpiin, joita on tullut esim. vakavien sairauksien, onnettomuuksien ym. myötä. Toistaiseksi olen siis selvinnyt vähällä.

Arpeni ovat polvissa. Ja koska kaikki tehdään täysillä, eikä mitään jätetä puolitiehen, arvet löytyy molemmista polvista. Tietenkin. Balanssi ennen kaikkea.
Nolointahan tässä on se, että näistä arvista saan syyttää puhtaasti itseäni. Olin 17-vuotias (jep, lähes täysikäinen), kun saimme kahden kaverin kanssa kuningasidean ajaa yhdellä vanhalla polkupyörällä kolmisin. Yksi kaveri istui tarakalla ja kurotti jalat polkimille, koska hänen roolinaan oli polkea. Toinen kaveri istui satulaan ja nosti jalkansa tangolle. Hänen tehtävänsä oli vain istua ja ohjata "sokkona". Sokkona siksi, että yksi kaveri istui sarvien päällä, piti jalkoja etulokarin päällä ja huuteli ohjeita ohjaavalle kaverille. Olin itse tämä sarvilla istuva, ohjeita huuteleva kaveri.

Ajelu sujui pitkään ihan hyvin, kunnes päädyimme kuoppaiselle hiekkatielle. Vauhti oli aikamoinen, kun huomasin, että edessä tulee niin monta monttua, että emme onnistu välttämään niitä, ellemme kieppaa aivan tien sivuun. Sanoin takanani olevalle ohjaajalle, että "Varo kuoppia, aja reunaan!", johon kaveri kysyi, että "Ai mitä?".
No ei enää mitään. Etupyörä putosi kuoppaan, lensin kaaressa sarvilta maahan, mutta toinen jalkateräni jäi pöyrän etupinnojen väliin ja vääntyi. Lisäksi pyörä kaatui samaisen jalkani päälle.

Lentäessäni löin pääni tiehen ja menetin tajuntani, vääntyneeseen jalkapöytään tuli murtuma ja polvet aukesivat totaalisesti. Kaverit siirsivät minut ojan pieleen ja kun palasin tajuihini, tajusin vain miten paljon polviin ja jalkapöytään särki. Siitä tuli lähtö ensiapuun, jossa polvista poimittiin suurimmat kivenpirstaleet pinseteillä ja loput huuhdeltiin vedellä. Polvinahoista lähti aika syviäkin suikaleita ja koska haavoja ei tikattu, arvet jäivät aika leveiksi ja rumiksi. Polvet teipattiin tiukkoihin siteisiin ja jalkapöytä samoin. Sain kepit, joilla keputtelin jonkun aikaa, kunnes jalkapöytä kesti kengän laiton ja astumisen. Olihan se miellyttävää kävellä kepeillä molemmat jalat siteissä. Muistan, että se kesä oli helteinen. Kädetkin hikosivat kepeissä tehokkaasti.

Sellainen idiotismin huipentuma se. Olen näihin arpiin jo niin tottunut, että olisi jopa aika outoa jos polvet olisivat sellaiset sievät ja naiselliset ;) Toisaalta tällaisenaan ne kuvaavat hyvin omaa elämäntyyliäni edelleenkin: ensin toimitaan, sitten mietitään ja tehdessä ei koskaan mietitä ulkonäköseikkoja :D Jälkeenpäin korjaillaan se mitä korjattavissa on.

Muitakin arpia toki on, mutta ne ovat näkymättömämmissä paikoissa tai muuten pieniä:
1) polven yläpuolella on etelän lomalla v.1991 hankittu arpi polven viiltämisestä meren pohjan terävään kiveen,
2) vasemmassa kämmenessä on lipsahtaneella voileipäveitsellä viilletty kämmenen pituinen arpi,
3) peukalon varressa on arpi päiväkotiajoilta, kun taitoin leikkisilityslaudan niin, että peukalon nahka kiertyi väliin,
4) selässä peukalonpään kokoinen arpi, kun luotin terveyskeskuksen henkilökunnan taitoihin luomen poistossa... jne.
Yllättävää, miten paljon arpia kehossa onkaan ilman, että niihin arjessa kiinnittää enää mitään huomiota. Minkäslaisia muistoja muilla on arpien muodossa? Vai oletko onnistunut elämään niin, ettei ole yhtäkään? :)

Laitan siis nyt haasteen eteenpäin. Eli jos sinulla on arpia, kerro niihin liittyvä tarina joko kommenttina tänne perään tai omassa blogissasi. Tule ihmeessä kertomaan mulle jos olet tehnyt blogipostauksen niin osaan tulla lukemaan :)

Onhan ne arvet merkkejä eletystä elämästä <3
Tai käydyistä rankoista taisteluista <3

Tai sitten silkasta typeryydestä. Ihanaa lähestyvää viikonloppua!



2 kommenttia:

  1. Apua! O_o Skidiltä putosi leuka kun luin tätä. Miten voi kolme ihmistä pyöräillä yhdellä fillarilla niin että yksi ei näe mihin ohjaa. En maininnut mitään siitä, että ihan aina ei ole vanhemmat pakottaneet käyttämään kypärää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se oli aika typerää ja vähintään yhtä typerän näköistä :P
      Mutta onnistui. Älä kerro sitäkään ;) Mietin itsekin, että apua sitä aikaa, kun ei ajateltukaan kypärää...

      Poista

Kommenttisi piristää! :)